Mikko_Hautakangas_770x370

Yhteiset pelisäännöt murroksen tueksi

Tampereen yliopiston mediakulttuurin tutkijan Mikko Hautakankaan mukaan mediakriittisyys on nykyään pinnalla. Luottamusta mediaan ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka puhetavat ja toimijat ovatkin muuttuneet.

Median murros kytkeytyy yleensä digitalisaatioon ja perinteisen journalismin ansaintamallien kriisiytymiseen. Siitä on tullut trendisana, joka on puhuttanut mediakenttää jo vuosia. Tampereen yliopiston mediakulttuurin tutkijan Mikko Hautakankaan mielestä pitäisi kuitenkin määritellä, mistä kriisistä milloinkin puhutaan.

”On tärkeää tietää, tarkoitetaanko murroksella liiketaloudellista kriisiä, joka johtuu siitä, etteivät entiset vahvat toimijat enää löydä samaa kassavirtaa, vai onko journalismi yhteiskunnallisena toimijana kriisissä. Tutkijan näkökulmasta nämä kaksi kriisiä liittyvät toisiinsa, mutta niitä voi tarkastella eri kantilta.”

Jälkimmäinen liittyy Hautakankaan mukaan vahvasti journalismin uskottavuuteen ja sitä kohtaan tunnettuun luottamukseen sekä siihen, ovatko ihmisten tarpeet muuttuneet. Viime aikoina on ollut paljon puhetta disinformaatiosta ja kuluttajan halusta saada paikkansapitävää ja ajankohtaista tietoa.

”On tullut uusia puhetapoja, jotka kyseenalaistavat journalismin roolia. Luottamus on vieläkin aika vahvaa, mutta sen rinnalle on tullut kovaäänisiä haastajia, kuten vastamediat, jotka ovat osoittaneet yhteiskunnallisen voimansa”, Hautakangas sanoo.

Vastamedioiksi kutsutaan toimijoita, jotka julkaisevat informaatiota, joka ei ole linjassa vakiintuneiden tiedotusvälineiden kanssa. Osa uutisoinnista on virheellistä ja kärjistettyä tai sillä ei ole lainkaan totuusarvoa. Tunnettuja vastamedioita ovat MV-lehti, Magneettimedia ja Verkkomedia.

Journalismin pelisäännöt tärkeitä

Vastamedioiden puhetavat ovat Hautakankaan mukaan asettuneet haastamaan ennen pyhänä pidettyä perinteistä journalismia ja tiedonvälitystä.

”Vastamediat ovat äänekkäästi sitä mieltä, että valtamedia peittelee jotain, ja pyrkivät tarjoamaan tilalle omia poliittisesti latautuneita totuuksiaan. MV-lehden sanomahan on se, että täältä kuulet totuuden, kun muut eivät sitä kerro.”

Hautakankaan mukaan vastamediat tulee ottaa vakavasti, mutta niille ei pidä antaa liikaa painoarvoa. Voimakkaat pienehköt ryhmät ennemmin sotkevat keskustelua kuin saavat valtavia kansanjoukkoja puolelleen. Tärkeintä on, että journalismin yhteisiin pelisääntöihin uskotaan yhä.

”Pahinta, mitä journalismi voi tehdä oman uskottavuutensa rapauttamiseksi, on lähteä mukaan samanlaisiin puhetapoihin. Jos esimerkiksi tiedetään, että MV-lehden tyyliset maahanmuuttovastaiset kirjoitukset vetävät lukijoita puoleensa, niin ei saisi sortua samantyyppisten termien käyttöön ja klikinkalasteluotsikoihin.”

Klikkijournalismi on uusi lööppitehdas

Klikkijournalismista on Hautakankaan mukaan tullut kulttuurisesti tunnistettu roskamedian symboli.

”Noin 10–15 vuotta sitten iltapäivälehtien lööppejä paheksuttiin siitä, että keskustelua kärjistettiin ja huudettiin vääriä asioita. Jos tavalliselta kadunkulkijalta kysytään median tilasta nykyään, niin klikkiotsikot ovat kauheita, eivät lööpit.”

Klikkikulttuurin pahin vaihe on Hautakankaan mielestä jo menossa ohi, osaltaan sen takia että kritiikki sitä kohtaan on kasvanut. Medioille tarjotaan myös tilaisuuksia saada positiivista huomiota tapoja parantamalla, mihin monet ovatkin lähteneet mukaan. Hautakankaan mielestä esimerkiksi Klikinsäästäjä-yhteisö on tehnyt kritiikkiä näkyväksi, ja median kuluttajat ovat mediakriittisempiä kuin ennen.

Kriittisyys on hyvä asia

Median murrokseen liittyy vahvasti yleisön osallistuminen mediaympäristöön. Hautakangas käsittelee tekeillä olevassa väitöskirjassaan Big Brother -formaatin tuotannon ja osallistujien välistä vuorovaikutusta: sitä, kuka on todellinen vallankäyttäjä. Vuonna 2005 Suomeen tullut Big Brother oli ensimmäisiä kenttiä, joka hyödynsi yleisön osallistumista ja puhutteli sitä. Tämä kytkeytyy myös nykypäivän käytäntöihin, kuten rinnakkaiskeskusteluun esimerkiksi Twitterissä tai Facebookissa tv-ohjelman pyöriessä taustalla. Yleisö näkee myös muiden katsojien analyysin käsiteltävästä aiheesta.

”Keskustelu tosi-tv:n ympärillä nosti esiin sen, ovatko ihmiset aitoja ja minkä verran aihetta on käsikirjoitettu. Nämä ovat kysymyksiä, joita pitäisi aina kysyä myös dokumenttielokuvan, uutisten tai ajankohtaisohjelmien kohdalla. Miten juttu rakentuu, kuka puhuu ja kenen suulla.”

Hautakankaan mukaan perinteisellä journalismilla on yhä jalansijaa digitalisoituneessa yhteiskunnassa.

”Ajatus siitä, että (kuluttajan) luottamus olisi menetetty, on varmasti liioiteltu. Ihmiset haluavat yhä tietoa asiansa osaavilta kirjoittajilta. Tiedämme näkyviä toimittajahahmoja, jotka ovat merkittäviä toimijoita jopa valtakunnan politiikassa. Oikean tiedon selvittäminen ja esiintuominen on edelleen perinteistä ja arvokasta journalismin työtä.”

Teksti: Pia-Marie Rauhala

Iltalehti toi asian otsikkoon

Iltapäivälehtiä on moitittu harhaanjohtavista otsikoista ja klikkien kalastelusta. Iltalehti päätti tarttua asiaan ja lähti viime syyskuussa kehittämään otsikointiaan yhdessä lukijaraadin kanssa ja toimituksen sisäisen palautteen voimin. Apua tuli myös Facebookin Klikinsäästäjä-yhteisöltä.

Julkaisupäällikkö Erkki Meriluodon mukaan otsikot ovat parantuneet konkreettisesti. Mysteerien ja kiertoilmaisujen sijaan pihvi, itse asia, tuodaan suoraan otsikoihin.

”Hauskaa on, että palautetta tulee ihan pyytämättä. Muuttunutta linjaa on kiitelty paljon. Aktiivista palautetta saamme myös silloin, kun otsikoista löytyy vielä korjattavaa – mehän olemme puhuneet tästä aiheesta julkisesti. Lukijat haluavat olla parantamistalkoissa mukana”, Meriluoto sanoo.

Onko klikkijournalismi siis Iltalehdessä mennyttä aikaa?

”Mitä klikkijournalismilla sitten tarkoitetaankaan. Jokainen toimittajahan haluaa, että omaa juttua klikataan, mutta klikkejä ei haeta harhaanjohtamalla lukijaa. Itse uskon, että strategia, jolla luodaan kestävä ja tyytyväinen lukijasuhde, on paljon parempi kuin pikavoittojen tavoittelu.”

Teksti: Diana Törnroos

Julkaistu: 12.1.2016
Teema: Journalismi
Kirjoittajat: Pia-Marie Rauhala ja Diana Törnroos